Edellisen kerran kun tätä "omaelämänkertaa" päivitin, olin vielä niitä viinamäen miehiä. Altia Rajamäki sai kuitenkin jäädä
taa vajaan puolen vuoden työkomennuksen jälkeen. Yhdelle miehelle siellä oli
vähän liikaa kovaa vettä linjastoilla. Yllättävän selvin päin kuitenkin
(enimmäkseen) työntekijät siellä olivat. Pian eroanomukseni jälkeen Valtion
päästä tulikin tieto, että Altia laitetaan myyntilistalle. Ilmeisesti hallitus
näki, että peli on nyt pelattu kun Lähteen poikakin luovutti.
Viinaa ja viiniä
sieltä kyllä sai kotiin kantaa ihan luvan kanssa milloin minkäkin juhlan tai
uutuustuotteiden muodossa. Yrittivät pirulaiset väkisin tutustuttaa näin
tuotteisiinsa. Vastatakseni kysymykseen, jota kukaan ei edes kysy; Ei, minulle
ei ollut poliittista sisäpiirintietoa myyntiasiaan. Käytän kuitenkin
tilaisuutta julmasti hyväksi ja poliittisena kannanottona totean, etten ymmärrä
tuottavien valtionyhtiöiden, kuten Altian ja Destian myymistä. Altian
mahdollinen myynti kun vaikuttaa myös esimerkiksi maatalouteen; yli 2000
suomalaista maatilaa myy viljansa viinatehtaan käyttöön. Mikäli jokin
ulkomainen taho Altian ostaa, pelkään pahoin, että kotimainen vilja saa jäädä.
Sehän on tosin ollut jo kansallislaji meillä Suomessa pitkään, että kaikki on
myytävissä, vaikka oma mummo, jos siitä joku jotain maksaa. Sitten kun mummo on
myyty, ihmetellään leukaperät sijoiltaan miten ne mummon karjalanpiirakat nyt
noin kalliita ovat? Kemira on kenties pahimpana käytännön esimerkkinä
lannoitteineen tästä ulkomaille myymiskuviosta.
Viinapirusta irrottautumiseen ei liittynyt sen suurempaa
draamaa. Syy lähtöön oli yksinkertainen; lähes puolet lyhyempi työmatka ja
ennestään tuttu työpaikka Riihimäellä. Nyt kuljen kaikki päivät Agalla
”täydessä kaasussa”. Työpaikan vaihdolla varmistin myös sen, ettei tarvitse
palkallisiin kesälomiin kallista aikaa tuhrata. Tyhmä ja ahkera samassa
paketissa on työnantajan unelma ja molemmat hyveet luettaneen lyhyeen
sisällysluettelooni.
Kaikki on vinksin
vonksin…
Viime viikolla
minua odotti kotiin töistä päästyäni melkoinen järkytys. Jotain sellaista oli
tapahtunut, mitä suomalainen mies ei toivo edes pahimmalle vihamiehelleen. Oven
takaa huokui voimakas tyytyväisyyden tuulahdus. Yllätin avopuolisoni toisen
kanssa…nimittäin toisen olohuoneen sisustuksen kanssa. Oman lusikkansa soppaan
ja vettä kiukaalle oli ollut heittämässä myös rakas fengshuin mustan vyön äitimuorini.
On yllättävää miten viidenkymmenenkahden neliön kaksion voi saada näin
ylösalaisin. En tahtonut löytää WC:tä mistään ja jääkaappikin oli tainnut käydä
parvekkeen puolella henkistä valaistumista etsimässä. Jotain hyvääkin täytyy
toki tästä kuviosta löytää; ne Altian perintöviinat ovat nyt selkeämmin
baarikaapissa esillä…
Tässä
tapahtuneessa huonekalujen piirileikissä ei itsestä niin väliä (minuthan
laitetaan muutenkin yöksi parvekkeelle), mutta pieni koiramme Piki on tässä viime
viikkoina kokenut jo niin monta järkytystä, että pelkäsin hänen petinsä
siirtymisen pois turvaisasta pöydän alusesta ”taivasalle” sohvan viereen olevan
koiran sydämelle liikaa.
Mitä ne
edelliset järkytykset sitten olivat? Ensin Pikin piti mennä vain hakemaan Pepsodent-
hymyynsä hammaskiven poistoa, mutta tuo eläinten turpavärkkien rakennusmestari,
jota eläinlääkäriksi tituleerataan, innostui poistamaan samalla reissulla neljä
iloisesti heiluvaa alahammasta. Piki tiedusteleekin näin lehden välityksellä
komeasti hymyillen, vieläkö Hannu Karpo tekee keikkaa? Nukutuskrapulasta tuon
karvavauvamme selviydyttyä, vietiin turkki päältä seuraavana päivänä ja
ilmanlämpö heilahti alaspäin parikymmentä astetta samalla kerralla. Kahden
viikon sisällä siis: Hampaat suusta, turkki päältä ja katto pään päältä,
vähemmästäkin on Suomessa henkirikoksiin ajauduttu. Uhriksi meinasi
olosuhteiden kohtalosta iltalenkillä joutua vanha herra tiibetinspanieli
Nuutti. Haukkujen vaihdosta selvittiin lähinnä henkisin vammoin. Piki istuu nyt
kuitenkin kakkuaan Yhdystien avovankilassa päällekarkauksesta,
kunnianloukkauksesta sekä vapaudenriistosta, mutta pahoittelee syvästi tekoaan.
