torstai 19. tammikuuta 2017

Talouden taantuma tekee yksilöurheilijoita, mutta rikkooko ahneus menestyjät?

Olen miettinyt aihetta onko talouden suhdanteilla vaikutusta kansainvälisiin urheilumenestyksiin eri lajeissa kotimaassamme. Uskon vahvasti, että erityisesti työttömyyden kohdatessa perheessä saattaa lapsen laittaminen edullisempiin lajeihin ohjata lapsia puolittain väkisinkin esimerkiksi jääkiekon sijaan yleisurheilun pariin. Onhan se toisaalta ilmiselvä asia, jos toisen lajin kuukausikustannukset pyörivät jopa sadoissa euroissa ja toisen muutamissa kympeissä. Harva perhe lainaa kuitenkaan ottaa lastensa harrastuksiin. Toki menestyjiä myös löytyy helpommin harrastajapohjan kasvaessa. Joukkuelajien osalla junioreiden kausimaksuilla on myös historian saatossa eri seuroissa tilaisuus tehnyt varkaan ja kausimaksuilla on rahoitettu aikuisten edustusjoukkueen kuluja. Yksilölajin pariin päätyminen on toki nykyaikaisessa sosiaalisessa (ja sosiaalisen median) ryhmäpaineessa sinänäsä outo lintu ja vaatii kanttia niin vanhemmilta kuin tietenkin itse lapseltakin lähteä lajin pariin, jossa menestyksestä tai sen puutteesta löytyy ensisijaisesti vastaus peilistä eikä joukkuekaverista.
Yksilölajien ympärille on myös paljon vaikeampi saada aikaan sellaista hypetystä ja mediaseksikkyyttä, kuin monen joukkuelajin kohdalla mikäli Formula 1- kuljettajia ei lasketa mukaan.
Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen tutkimuksesta käy ilmi, että harrastusten kustannukset ovat nousseet Suomessa viime vuosina muutenkin merkittävästi.
Keskivertoisen harrastavan perheen vuositulot olivat 87 000 vuodessa. Vain 36 prosenttia
suomalaisista lapsiperheistä ansaitsee vuodessa yli 80 000 euroa. Karkeasti siis vain joka kolmas perhe.
Viime aikoina valtakunnan politiikan saralla mm. Demarinuoret ja Kokoomus ovat ottaneet rummutettavaksi lasten harrastetakuuta, jolla taattaisiin kunnissa jokaiselle lapselle niin halutessaan jokin harrastus koulupäivän jälkeen. Kukapa tällaista voisi vastustaa?
Harrastusrikas ympäristö kehittää lapsen tietoja ja taitoja, kuten sanavarastoa, argumentaation taitoja, sosiaalista ymmärrystä ja yleissivistystä, joilla on myönteinen vaikutus koulumenestykseenkin. Alueelliset erot ja mahdollisuuksien tasa- arvon puute korostuvat toki tässäkin. On aivan eri maailmat puhua vaikkapa Tampereen Hervannan harrastemahdollisuuksista, kuin esimerkiksi Lopen Launosten liikuntatarjonnasta.
Onko yleisseurojen aika ohi?
Tässä yksi kysymys joka on liikuntapuolella mieltäni monesti askarruttanut. Ovatko yleisseurat mennyttä aikaa? Lajien erikoisseurat ovat nousseet viime vuosikymmeninä yleisseurojen ohi heittämällä. Elinvoimaisista yleisseuroista voidaan puhua vielä pääosin kaupungeissa. Kunnissa kuten Lopellakin on kasvettu tilanteeseen, jossa käytännössä joka lajille on omat erikoisseuransa. Siinä missä esimerkiksi Lopen Laaka, Lopen Urheilijat ja Läyliäisten Luja pyörittivät urheilurintamaa 1970- ja 80- luvulla vähän joka lajissa on tilalle kasvanut lajien erikoisseuroja; LFT, LVK team, FC Loppi, LoVoLi yms. En sano, että se olisi jotenkin väärin, se on vain aikansa kuva tässä yhdistysten luvatussa maassa. Myös yleisseurojen on tullut sen myötä aika erikoistua ja uudistua ja Lopella täytyy olla varsin tyytyväinen siitä, että erikoistumiset ovat tulleet kysynnästä, ei kilpailusta. Jokaisella seuralla on oma juttunsa, joka ei kilpaile samassa lajissa toisen kanssa. Harrastajista yleisesti kuitenkin "kilvoitellaan" lajien kesken. Tämän päivän liikuntarintamalla voidaan kuitenkin harrastajista kilpailun ohella puhua myös kilvoittelusta seura- aktiiveista. Yksi surullinen ajankuva on, kuinka paljon ihmiset arvostavat omaa aikaansa ja talkootyö on kärsinyt valtavan inflaation. Jos joku toimii aktiivisesti jossain urheiluseurassa on hän samointein kosiskelevan viestipommittamisen kohteena niin muiden urheiluseurojen kuin poliittistenkin yhdistysten tahoilta. Aktiiviset toimijat ovat tämän päivän kultaryntäys. Palkattuja ammattivalmentajia seurat joutuvat käyttämään yhä enemmän ja enemmän ja tässä on yksi keskeinen syy aiemmin mainittuun harrastekustannusten nousuun.
Jokaisessa ajassa on kuitenkin myös aina jotain positiivista. Siinä missä tekijät ovat vähentyneet seuroissa, on vastaavasti yhteistyö eri seurojen välillä ilahduttavasti kasvanut. Vanhan TUL- SVUL seurajaon aikana tällainen toiminta oli käytännössä mahdotonta. Pahimmillaan ei edes voitu samoja latuja käyttää. Nyt esimerkiksi yleisurheilukentillä tsempataan toisten seurojen junnuja ja jaetaan tekniikkatietoa yli kunta- ja seurarajojen kun nähdään innokkaita nuoria urheilijoita. Avoin yhteistyö ja verkostoituminen ovat yksi uusista avaimista tämän ajan menestyksessä.
Tuhoaako ahneus lahjakkuudet?
Itse päädyin aikanaan yksilölajeihin oikeastaan siitä syystä, että en koskaan koululiikunnassa pärjännyt joukkuelajeissa, olin aina niiden viimeisten joukossa, kun liikuntatunnilla jakoja joukkueisiin tehtiin. Palava halu voittaa itsensä ja yrittää aina vain sekunnin nopeammin tai sentin pidemmälle olivat "hullulle" riittävä motivaatio.
Sain omalla "urheilu- urallani" seurata läheltä kilpakentiltä montaakin kansallista menestyjää. Paljon tolkuttoman lahjakkaita junioreita, jotka tekivät ikäluokissaan Suomen ennätyksiä 17- vuotiaiksi asti, lahjoja olisi osalla ollut varmasti Euroopan huipulle asti. Sitten käytännössä kaikilla ura loppui. En tiedä, mutta uskon syyn olevan liian aikaisin aloitetun voimaharjoittelun ja ylipäätään liian nuorena yhteen lajiin keskittymisen. Liian yksipuolista liian nuorena. Nuorista urheilijoista otetaan kaikki irti ikäkausi- ennätyksiä metsästäessä. Monipuolinen urheilu ja liikunta, sekä oman kehon vastuksella tapahtuva harjoittelu pitäisi jatkua mahdollisimman pitkään lapsena. Juniorina saavutettu liikkuvuus, oman kehon hallinta yms. kantavat elämässä ylipäätään hyötyjä pitkälle aikuisikään saakka. Jos pelkkään keihäänheittoon valikoidutaan jo 7- vuotiaana ja penkkipunnerrusta aletaan tekemään jo 10- vuotiaana aktiivisesti, ei tarvitse kummoinen tohtori Kiminkinen olla kun tietää, että juniorin paikat eivät tule kestämään parikymppiseksi aktiivikilpauraa.
Osalla näistä lahjakkaista nuorista tai nuorista aikuisista ura ammattilaiseksi sitten taas kariutui taloudellisin syin. Surkuhupaisaa sinänsä, että maajoukkuetason urheilijat eivät pysty täysipainotteiseen harjoitteluun talousvaikeuksien vuoksi, kun samaan aikaan Valtion tuki urheilun lajiliitoille on kasvanut vuodesta 2002 saakka peräti 64 prosenttia, mutta ongelmana on se, että raha on uponnut organisaatioiden kasvattamiseen ja henkilöstökuluihin.

tiistai 17. tammikuuta 2017

P***u-rallia herrasmiessopimuksella?



Turuilla, toreilla ja varsinkin facebookin sanaiset arkut avaavassa maailmassa on viime viikkoina käyty varsin värikästä ja samaan aikaan sangen musta- valkoista keskustelua Kirkonkylällä tapahtuvasta autoilla rälläämisestä. Rälläämistä ainakin vielä kymmenen vuotta sitten itsekin kortin juuri saaneena kutsuttiin näin tähdillä sensuroituna p***u-ralliksi. Tosin silloin se tapahtui yleensä paikoissa, joissa oli runsaasti muitakin saman ikäisiä ja tarkoitus oli lähinnä tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen, tänä päivänä kaiketi myös samaan sukupuoleen vaikutuksen tekeminen on suvaittavampaa kuin aiemmin? Joka tapauksessa se oli sitä karvanoppa- elvistelyä se ja renkaiden suditus oli lähinnä esilämmittelyä sitten toisenlaisen kumin polton mielimiseen...

Sittemmin omat karvanopat ovat saaneet väistyä lastenistuimen tieltä ja rallit jääneet lähinnä vaipparalliin. Nyt Kirkonkylällä tapahtuva rälläys muistuttaa enemmän rallicrossia tai driftausta ja painottuu myöhäisiltaan. Huomiota haetaan tai ainakin on saatu enemmän vanhemmalta väestönosalta, noh toiset tykkää äidistä, toiset tyttärestä. Osa vanhemmista on aiheeseen varsin välinpitämättömiäkin ja perustelut ovat usein vieneet siihen, että "ollaan sitä itsekin oltu joskus nuoria ja pitää nuorten saada harrastaa.", osa nuorista on saanut keskustelussa vanhempien nälvivästä tyylistä puolestaan vettä kiukaalle sanan säilän heilutukseen. Provosoitumista on ollut havaittavissa puolin ja toisin asiattomuuksiin asti.

Näin perheellisenä itsekin mielelläni yöni nukkuisin ilman ulkopuolisia häiriöääniä kello 22. jälkeen ja moni kirkonkyläläinen itseni lisäksi onkin ollut tyytyväinen nuorten rattimiesten siirryttyä harjoittelemaan Loppijärven jäälle. Mielestäni jää on oikein hyvä harjoittelupaikka jos vaihtoehtona on perä jalkakäytävällä ajaminen. Taajamassa tapahtuvassa rallissa kun sisältyy aina isommat riskit vaikka kuinka yrittäisi varovasti vain vähän perää luistattaa.  Kaikkia ei voi toki koskaan miellyttää ja jäällä ajaminenkin on tuottanut kärkästä kritiikkiä luonnon pilaamisesta lähtien. Loppijärvessä sinänsä ei taida enää paljoa pilattavaa ollakaan, mutta vaikka melusaaste on aika paljon vaimentunut sataneen lumen myötä, jaksaa siitä silti osa lähialueella asuvista huomauttaa, osa ehkä vain periaatteesta, mutta osa varmasti aiheestakin. Esitin jo facebookin puolella välirauha- mallia, jossa me vanhemmat lopettaisimme aiheesta kitinän ja antaisimme nuorten harrastaa jäällä kun sitä kerta nyt on ja vastaavasti nuoret sitoutuisivat keräämään jättämänsä roskat, puskurinpalat yms. pois ja siihen, että jäällä ei ajettaisi klo 22- 06 välillä, mikä suurimman osan normaali yöuniaika on.  Nuorilta tuli jo esimerkillistä vastakaikua esittämääni ehdotukseen ja nyt toivoisin yhteistä tahtotilaa, että tämä siunattaisiin myös meidän vanhempien keskuudessa.

 Kaupunkilaisista valo-ja äänisaasteen keskellä tämä ongelma tai avautuminen saattaa kuullostaa hyvinkin naurettavalta, mutta jos täällä meidän lintukodosss kautta vuosikymmenten on jo kerrostaloissakin pystytty yhteisiin herrasmiessääntöihin ja yörauhaan sitoutumaan kohtuullisella menestyksellä, eikö me kaikki täysi- ikäiset pystytä tästäkin asiasta sopimaan? Kunnioitetaan nuorten ajoharrastusta jäällä ja samalla kunnioitetaan työssäkäyvien, eläkeläisten ja lapsiperheiden rauhaisia yöunia. Kaikki voittaa, nuorilla on 16 tuntia vuorokaudessa aikaa veivata ranteet ja nilkat hellinä jäällä ja meillä muilla on 8 tuntia aikaa kotona nauttia rauhallisista yöunista ulkopuolisen meluhaitan puuttuessa. Jäätkin sulaa aikanaan ja kesää ajatellen voisikin joku lähialueen maanomistaja ottaa koppia aiheesta ja pistää viljelemättömälle maapläntilleen vaikka peltorataa nuorille vireille? Ei tarvitsisi kenenkään turhaan vähissä resursseissa olevaa virkavaltaa vaivata, eikä varsinkaan alkaa ottamaan oikeutta omiin käsiin.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Kun maalaisjuntti syömässä kävi

Siitä on taas pitkä tovi vierähtänyt, kun viimeksi tänne päiväkirjaani raapustelin. Työt ja muksu ovat pitäneet kiireisenä. Seuraavat viisi viikkoa näistä kahdesta vain jälkimmäinen huolehtii aikatauluistani. Pidän siis loput isyysvapaani pois, kun meille isille sellainen etuus kerran on suotu. Edellisessä työpaikassani kuulin myös jonkun kaverin pitäneen isyysvapaat ennakkoon. Sanomista tuli.  Hän oli ehkä kuitenkin aikaansa edellä oleva väärin ymmärretty tulevaisuuden ajattelija. Laskevan syntyvyyden aikana keskusta- vetoinen hallitus voisikin lanseerata jonkinlaisen maatalousteemaisen "tienaa tonni, siitossonni"- lapsentekoloman, jolla kannustettaisiin suomalaisia itsenäisyyden satavuotis-juhlavuonna sankaritekoihin makuuhuoneiden asemasodissa.

Tällaiselle persaukiselle duunarille on suotu työsuhde- etuna lounassetelit ja niiden turvin pystyn joskus jopa viemään perhettäni syömään oikein ravintolaan. Sain taas kummaksuvia katseita ollessamme Hyvinkäällä puolisoni, poikamme ja äitini kanssa erään osuuskauppaliikkeen ravintolassa syömässä. Saadessani annoksen eteeni, huomasin lautasen reunalla mustan maustepussin, jossa luki vain ravintolan nimi. Repäisin siitä kulman pois ja yritin kaataa maustetta ateriaan. Tovin tyhjää vimmalla ravisteltuani tajusin kurkata pussiin huomatakseni siellä olevan savetti- pyyhkeen. Hyvä ettei äitini ollut vieressäni  tukehtua pihviinsä. Ei Hesburgerissa koskaan moisia pyyhkeitä ole vastaan tullut...

Tapaus ei ollut toki ensimmäinen kerta, kun maalaisjuntti ulkona syömässä kävi. Surkuhupaisaa sinänsä, että edellinen loistohetkeni ravintolassa osui nimenomaan kyseisen osuuskauppaliikkeen edustajiston kokoukseen Lahdessa hotellin ravintolassa viime vuonna. Viinin sijaan pyysin Vichy- vettä ja tarjoilija jätti lopun lasipullosta pöytään lasini täytettyään. Karismaattiseen ja vastustamattomaan nakkikioski- tyyliini sitten lasin tyhjettyä tempaisin pullon kouraan vieden pitkää huikkaa siitä ääntä kohden. Samalla hetkellä tunsin vastapäisen rouvan katseen pullon pohjassa ja sivuille vilkaisten laskin tyynesti pullon huuliltani laskien lasini samalla täyteen. Onni onnettomuudessa, tajusin pitää etiketistä kiinni.

Nyt kun olen saanut lukijoille mainostettua osuuskauppaliikettä sopivasti, on aika antaa myös vähän pyyhkeitä. Siis muitakin kuin savetti- pyyhkeitä. Kyseinen osuuskauppaliike ei enää nimittäin uuden tupakkalain myötä suostu maksamaan bonuksia asiakasomistajilleen lakupiipuista, koska niiden katsotaan olevan tupakkatuotteiden jäljitelmiä.  Millä tässä enää saa makean nälkäänsä hermosavuja oikein vedellä? Pitääkö lakupiippuakin kohta numeroa arvuutellen kassalta pyytää? Kysytäänkö lakupiipun kanssa paperit kassalla?

Epäterveellisen elämän harrastaminen tehdään kovin vaikeaksi. Pahoin pelkään, että kettu- ja nallekarkkejakaan (panttereista puhumattakaan) ei pian saa enää syödä, kuin metsästäjäkortin omaavat paikallisten metsästysseurojen jäsenet ja Riistakeskuksen määrittelemänä aikana.  Täytynee alkaa hamstraamaan liköörikarkkeja ja rommirusina- jäätelöä varastoon, ennenkuin viinavero iskee niihin.   Marianne- karkit ja Aino-jäätelö lienee  syytä muuttaa sukupuolineutraalimpaan muotoon ennen kuin joku pahoittaa mielensä. Amerikan markkinoita en lähtisi presidentti Trumpin myötä välttämättä valloittamaan Meksikon padalla tai Kiinankaalilla, mutta patrioottisilla Amerikan pastilleilla voisi olla markkinarakoa.  

Joulupukki toi minulle aktiivisuusrannekkeen ja ilmoitti kohteliaasti ensitapaamisellamme minusta kaksikymmentäkaksi prosenttia olevan läskiä. Päätin pitää mykkäkoulua rannekkeen kanssa seuraavat viisi  isyysvapaaviikkoa ja katsoa sitten uudestaan onko tuo joka paikkaan juosten koheltava 15- kiloinen aktiivisuusranneke saanut jumpattua minusta mitään irti.