Talouden taantuma tekee yksilöurheilijoita, mutta rikkooko ahneus menestyjät?

Olen miettinyt aihetta onko talouden suhdanteilla vaikutusta kansainvälisiin urheilumenestyksiin eri lajeissa kotimaassamme. Uskon vahvasti, että erityisesti työttömyyden kohdatessa perheessä saattaa lapsen laittaminen edullisempiin lajeihin ohjata lapsia puolittain väkisinkin esimerkiksi jääkiekon sijaan yleisurheilun pariin. Onhan se toisaalta ilmiselvä asia, jos toisen lajin kuukausikustannukset pyörivät jopa sadoissa euroissa ja toisen muutamissa kympeissä. Harva perhe lainaa kuitenkaan ottaa lastensa harrastuksiin. Toki menestyjiä myös löytyy helpommin harrastajapohjan kasvaessa. Joukkuelajien osalla junioreiden kausimaksuilla on myös historian saatossa eri seuroissa tilaisuus tehnyt varkaan ja kausimaksuilla on rahoitettu aikuisten edustusjoukkueen kuluja. Yksilölajin pariin päätyminen on toki nykyaikaisessa sosiaalisessa (ja sosiaalisen median) ryhmäpaineessa sinänäsä outo lintu ja vaatii kanttia niin vanhemmilta kuin tietenkin itse lapseltakin lähteä lajin pariin, jossa menestyksestä tai sen puutteesta löytyy ensisijaisesti vastaus peilistä eikä joukkuekaverista.

Yksilölajien ympärille on myös paljon vaikeampi saada aikaan sellaista hypetystä ja mediaseksikkyyttä, kuin monen joukkuelajin kohdalla mikäli Formula 1- kuljettajia ei lasketa mukaan.

Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen tutkimuksesta käy ilmi, että harrastusten kustannukset ovat nousseet Suomessa viime vuosina muutenkin merkittävästi.
Keskivertoisen harrastavan perheen vuositulot olivat 87 000 vuodessa. Vain 36 prosenttia
suomalaisista lapsiperheistä ansaitsee vuodessa yli 80 000 euroa. Karkeasti siis vain joka kolmas perhe.
Viime aikoina valtakunnan politiikan saralla mm. Demarinuoret ja Kokoomus ovat ottaneet rummutettavaksi lasten harrastetakuuta, jolla taattaisiin kunnissa jokaiselle lapselle niin halutessaan jokin harrastus koulupäivän jälkeen. Kukapa tällaista voisi vastustaa?
Harrastusrikas ympäristö kehittää lapsen tietoja ja taitoja, kuten sanavarastoa, argumentaation taitoja, sosiaalista ymmärrystä ja yleissivistystä, joilla on myönteinen vaikutus koulumenestykseenkin. Alueelliset erot ja mahdollisuuksien tasa- arvon puute korostuvat toki tässäkin. On aivan eri maailmat puhua vaikkapa Tampereen Hervannan harrastemahdollisuuksista, kuin esimerkiksi Lopen Launosten liikuntatarjonnasta.

Onko yleisseurojen aika ohi?

Tässä yksi kysymys joka on liikuntapuolella mieltäni monesti askarruttanut. Ovatko yleisseurat mennyttä aikaa? Lajien erikoisseurat ovat nousseet viime vuosikymmeninä yleisseurojen ohi heittämällä. Elinvoimaisista yleisseuroista voidaan puhua vielä pääosin kaupungeissa. Kunnissa kuten Lopellakin on kasvettu tilanteeseen, jossa käytännössä joka lajille on omat erikoisseuransa. Siinä missä esimerkiksi Lopen Laaka, Lopen Urheilijat ja Läyliäisten Luja pyörittivät urheilurintamaa 1970- ja 80- luvulla vähän joka lajissa on tilalle kasvanut lajien erikoisseuroja; LFT, LVK team, FC Loppi, LoVoLi yms. En sano, että se olisi jotenkin väärin, se on vain aikansa kuva tässä yhdistysten luvatussa maassa. Myös yleisseurojen on tullut sen myötä aika erikoistua ja uudistua ja Lopella täytyy olla varsin tyytyväinen siitä, että erikoistumiset ovat tulleet kysynnästä, ei kilpailusta. Jokaisella seuralla on oma juttunsa, joka ei kilpaile samassa lajissa toisen kanssa. Harrastajista yleisesti kuitenkin "kilvoitellaan" lajien kesken. Tämän päivän liikuntarintamalla voidaan kuitenkin harrastajista kilpailun ohella puhua myös kilvoittelusta seura- aktiiveista. Yksi surullinen ajankuva on, kuinka paljon ihmiset arvostavat omaa aikaansa ja talkootyö on kärsinyt valtavan inflaation. Jos joku toimii aktiivisesti jossain urheiluseurassa on hän samointein kosiskelevan viestipommittamisen kohteena niin muiden urheiluseurojen kuin poliittistenkin yhdistysten tahoilta. Aktiiviset toimijat ovat tämän päivän kultaryntäys. Palkattuja ammattivalmentajia seurat joutuvat käyttämään yhä enemmän ja enemmän ja tässä on yksi keskeinen syy aiemmin mainittuun harrastekustannusten nousuun.

Jokaisessa ajassa on kuitenkin myös aina jotain positiivista. Siinä missä tekijät ovat vähentyneet seuroissa, on vastaavasti yhteistyö eri seurojen välillä ilahduttavasti kasvanut. Vanhan TUL- SVUL seurajaon aikana tällainen toiminta oli käytännössä mahdotonta. Pahimmillaan ei edes voitu samoja latuja käyttää. Nyt esimerkiksi yleisurheilukentillä tsempataan toisten seurojen junnuja ja jaetaan tekniikkatietoa yli kunta- ja seurarajojen kun nähdään innokkaita nuoria urheilijoita. Avoin yhteistyö ja verkostoituminen ovat yksi uusista avaimista tämän ajan menestyksessä.

Tuhoaako ahneus lahjakkuudet?

Itse päädyin aikanaan yksilölajeihin oikeastaan siitä syystä, että en koskaan koululiikunnassa pärjännyt joukkuelajeissa, olin aina niiden viimeisten joukossa, kun liikuntatunnilla jakoja joukkueisiin tehtiin. Palava halu voittaa itsensä ja yrittää aina vain sekunnin nopeammin tai sentin pidemmälle olivat "hullulle" riittävä motivaatio.

Sain omalla "urheilu- urallani" seurata läheltä kilpakentiltä montaakin kansallista menestyjää. Paljon tolkuttoman lahjakkaita junioreita, jotka tekivät ikäluokissaan Suomen ennätyksiä 17- vuotiaiksi asti, lahjoja olisi osalla ollut varmasti Euroopan huipulle asti. Sitten käytännössä kaikilla ura loppui. En tiedä, mutta uskon syyn olevan liian aikaisin aloitetun voimaharjoittelun ja ylipäätään liian nuorena yhteen lajiin keskittymisen. Liian yksipuolista liian nuorena. Nuorista urheilijoista otetaan kaikki irti ikäkausi- ennätyksiä metsästäessä. Monipuolinen urheilu ja liikunta, sekä oman kehon vastuksella tapahtuva harjoittelu pitäisi jatkua mahdollisimman pitkään lapsena. Juniorina saavutettu liikkuvuus, oman kehon hallinta yms. kantavat elämässä ylipäätään hyötyjä pitkälle aikuisikään saakka. Jos pelkkään keihäänheittoon valikoidutaan jo 7- vuotiaana ja penkkipunnerrusta aletaan tekemään jo 10- vuotiaana aktiivisesti, ei tarvitse kummoinen tohtori Kiminkinen olla kun tietää, että juniorin paikat eivät tule kestämään parikymppiseksi aktiivikilpauraa.

Osalla näistä lahjakkaista nuorista tai nuorista aikuisista ura ammattilaiseksi sitten taas kariutui taloudellisin syin. Surkuhupaisaa sinänsä, että maajoukkuetason urheilijat eivät pysty täysipainotteiseen harjoitteluun talousvaikeuksien vuoksi, kun samaan aikaan Valtion tuki urheilun lajiliitoille on kasvanut vuodesta 2002 saakka peräti 64 prosenttia, mutta ongelmana on se, että raha on uponnut organisaatioiden kasvattamiseen ja henkilöstökuluihin.